Lost without love, we don't know until it's gone..

Se taitaisi olla taas uusien kuulumisien aika. Nykyään, kun ei mukamas ole aikaa? Juurihan minulla oli siis viisi vapaapäivää. Niin joutuu paperille ylös kirjoittaa, niin mistä sitä pitikään postailla. Yleensä kerron vain yleelliset tapahtumat, mitä olen taas tehnyt. Muutenkin niitä fiiliksiä, joita olen tuntenut ja pään sisällä miettinyt. Niitä on hyvä kirjoittaa tänne "päiväkirjaan", joka onkin siis avoin kaikille. Toisille on omat salaisuutensa, minä jakailen niitä täällä. Jos nyt tuntemuksiani voisi nyt edes salaisuuksia kutsua.
En kyllä tiedä, mikä minut saa tänne aina kirjoittamaan, onhan minulla siis listojen mukaan vain 9 seuraajaa, vaikka lukijamäärät ovat korkealla. Kommenttejakin tulee kyllä todella vähän. Noh, ehkä se on vain se omamieli. Aikalailla terapeuttistahan tämä on kirjoittaa fiiliksiään ylös ja onhan se kiva lukea välillä vanhoja juttujansa, että mitäs kaikkea se Hannamari onkaan nyt sitten touhunnut. No niin asiaan siis!

Olen ostellut vähän uusia vaatteita. Paita 10€ Pitkä neule oli vain 5€ Poncho vain 5€ housut 10€/kpl ovh. 35€ Kengät oli 20€ ovh. 70€ Villasukat olen saanut äitini työkaverilta.

Olin taas perjantai 13. päivä ystäväni Petran kanssa ulkona. Aina sanotaa, että perjantai 13. on epäonnen päivä, mutta meillä kahdella se kyllä taisi olla onnenpäivä.♥ Näki paljon vanhoja tuttuja, ruoka sekä juoma oli hyvää. Musa oli jees ja kyllä sitä himotti aina lähteä sinne tanssilattialle, mutta maltoin mieleni. Mielessäni pyöri muita juttuja.
Se, että miksi joku sinulle tärkeä sekä läheinen ihminen katsoo sua sen yhden illan kuin kirkkainta tähteä taivaalla. Ainutta auennutta kukkaa kaikkien nuppujen seassa. Muuten ette juuri tapaakaan tai muutenkaan juttele. Silti, kun näette toisenne on välillänne eräänlaista kemiaa, kipinöitä, aivan kuin teidät kuuluisi sitoa yhteen, mutta silti siitä ei koskaan tulisi mitään. Se ei onnistuisi ja kaikki musertuisi. Helpompi elää nyt näin kuin asiat on ja ihmetellä vain. Ja haaveilla siitä, mitä ei tule koskaan saamaan.

Muutenkin päästään puhumaan taas tunteista, omista fiiliksistä. Siitä kuinka sitä yrittää tehdä taas tiettyihin ihmisiin vaikutuksen, mutta jokseenkin ne ei uskalla näyttää tunteitansa takaisin tai sano muutenkaan yhtään mitään, katoaa vaan ja yrittää selitellä asioitaan. Itsellänikin kun muutenkin on huono itsetunto, ei se näiden seikkojen aikana ole parantunut. Kohta voisi sanoa, että melkeinpä päinvastoin. Sitä luuli jo, että olisi nähnyt valoa tunnelinpäässä, mutta turhatoivo. Asiat ei vaan mene niin kuin sitä toivois. Sitä alkaa loppupeleissä menettää jo toivonsa. Toiset puhuu siitä, kuinka haluaa viettää jonkun kanssa loppuelämänsä, toisilla aina tietynlaista säpinää vähän väliä. muilla onnelliset ja hyvät parisuhteet. Minä? Mitä minä oikeasti haluan? Haluaisin vain, että minulla olisi se yksi ihminen, jonka voisin kutsua luokseni, kun haluaisin olla jonkun vierellä, jonkun joka sanoisi minua kauniiksi, puhuisi minulle kauniita ja pitäisi vain kiinni niin kauan kun nukahtaisin. Hemmottelisi pienillä asioilla, niin kuin minä häntä.

Sitä osaa aina ikävöidä tiettyjä ihmisiä. Miettiä, mitä heille kuuluu, mutta et itse uskalla puhua. Jos heille tulee vaivaantunut olo, koska et muutenkaan tiedä, mitä he sinusta ajattelevat? Onko ne edes miettineet sinun kuulumisia? Parempi siis olla vain hiljaa...

xoxo