Cause she walks so bad like it feels so good

Hei, enpä itse ole päivitellyt tänne vähään aikaan ja olisi varmaan kovasti aihetta!

Olen pahoillani, että päivitykseni ovat olleet aika tylsiä viimeaikoina, mutta toivottavasti tämä ei ole. Olen siis muuttanut vihdoinkin omaan kotiin ja en voi muuta sanoa kuin, että fiilis on aika korkealla. Koti tuntuu kodilta ja mitä enemmän saan tätä laitettua, sitä paremmalta se tuntuu.

muuttolaatikoita

 mun vanha huone muuttopäivänä.

UUSI KOTI

kylpyhuone

huone, laatikoita vielä, koska julisteet *eheheh* en ole saanut niitä vielä laitettua paikoilleen ja siellä on mun jätesäkki piilossa, jossa on mun kaikki kengät, koska en ole saanut aikaseksi hommattua kenkitelinettäkään vielä.

huonetta lisää, tuossa on isänäidin perintöä tuo kaappi, jonka joskus tässä lähiaikoina aion hiota ja maalata valkoiseksi (sitä odotellessa).

Ja erityisesti kodinsydän keittiö! 

Tuossa muutama kuva mun omasta ensikodistani ja täytyy kyllä sanoa, että aina kun mä astun ovesta sisään, niin mä tykkään tästä niin vaan enemmän ja enemmän. Eteisestä en nyt ottanut kuvaa, koska mulla ei ole siellä valaisinta, pitäisi varmaan hommata uusi. Mulla on muutenkin tuo mun ostoslista vielä tarpeeksi pitkä tavaroille, mitä  tarvisin. Mutta hiljaa hyvä tulee, vai miten se meni?

Rakas ystäväni Petra teki mulle aivan uskomattoman hienon tuparilahjan mun seinälle, pitäisi tuo kyllä varmaan jopa kehystääkin. Thanks hun!♥ xoxo

Viime lauantaina olin katsomassa Bar Loosessa Mygrainia ja täytyy sanoa, että oli vaan ihan h*lvetin kova taas! ♥♫

Sitten on aika tarttua härkää sarvista ja mennä astetta vakavempaan asiaan...

Ne, jotka täälläkin tietää, että mulla on aivan suunnaton lääkärifobia niin eilen kyllä päihitin mun pahimman pelkoni. Eilen olin siis tosiaan perinnöllisyyslääkärillä, jonka jälkeen oli aika suunnata labraan. Minä, joka siis kuollakseni ja sairaalloisesti pelkään lääkäreitä niin eilen kyllä noustiin todella pohjalta ylös.

Osan ihmisistä on vaikea ymmärtää kuinka paljon niitä pelkäänkään, koska pari vuotta sitten minua ei olisi saanut ikinä labraan, siis NEVER! Tai edes lääkäristä puhuminen/ajatteleminen tuntui minusta vaikealta. Päivänä jolloin olisi pitänyt mennä silloin joskus lääkäriin voin todella pahoin, minua oksetti, heikotti, pyörytti ja koko ajan olisi pitänyt päästä vessaan. Olen kuullut tarinoita niistä, kun viisi ihmistä joutuu dyykkaamaan minut hammaslääkärin tuoliin, jotta he saisivat edes minulle kanuulin käteen. Isäpuoleni on joutunut pitämään minusta väkisin kerran elämässäni labrassa kiinni, jotta he saisivat otettua minulta verikokeen. Silloin mulla oli keuhko - ja otsalohkontulehdus. Paska homma!

Nyt, olen tosissaan ylittänyt itseni. Eilen juttelin perinnöllisyyslääkäräni kanssa aiheesta, jonka takia olin siellä. Sitten sen jälkeen kävin kahviossa haukkaamassa jotain suupalaa ja sen jälkeen oli aika mennä labraan. Minulla oli numero 33 ja jouduin odottelemaan yli puolisen tuntia, jotta pääsisin sinne.  Kun minun numeroni vihdoinkin tuli, oli aika nousta ylös ja kävellä näytteenottohuoneeseen. Siinä vaiheessa mä pillahdin tosissani itkuun, kun mä pääsin sisään. Menin tuoliin istumaan ja ajattelin vain, että vittu mä teen sen. Vaikka mua tosissaan pelottaakin se, ennen olisin juossut vain karkuun sieltä, mutta ajattelin tosissani voittaa itseni. Itkin ja itkin. Hoitaja katsoi minua hetken, kunnes hän tajusi että nyt ei taida olla kaikki ok. Hän antoi minun rauhassa itkeä ja äiti sanoi minulle, että mun pitäisi hengitellä rauhassa, koska minulla tosissaan on astma ja olisin voinut saada helposti saada astmakohtauksen. Suljin silmäni ja itkin. Hoitaja käski minun ajatella mukavia ja en saanut mieleeni mitään muuta kuin lauantain keikan ja väkisin ajattelin niitä hymyjä, iloisia hetkiä ja sitä hyvää fiilistä.

Tunsin koko ajan, mitä hoitaja minulle teki ja kun hän sanoikin jo, että se oli siinä. Olin hämmentynyt, en uskaltanut heti edes avata silmiäni. Kyyneleeni väistämättä vaihtuivat onnen kyyneleiksi, kunnes uskalsin avata silmäni ja tajusin että olin voittanut itseni ja pahimman pelkoni. Hoitajakin näytti olevan iloinen puolestani, kunnes kerroinkin sille, että miten vaikeaa minun on tulla sinne ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen joku saa multa otettua verikokeen. Hoitajalle propsit ja rispektit siitä. Kunnes pääsimme pois sieltä näytteenottohuoneesta ihmiset kyllä katsoivat minua kummaksuen, kun tulin tippalinssissä sieltä labrasta pois, että mitä traagista mulle oli oikein käynyt.

tässä on todisteita, että jossain ollaan siis todella käyty.

siinä se nyt on!

Äiti osti mulle palkinnoksi mulle mun lempparikukkia neilikoita♥ Kyllä äitikin taisi olla todella ylpeä tyttärestään!

Mutta siis, toivottavasti tämä kertoo kaikille että oman pelkonsa voittaminen on mahdollista ja voin sanoa, että se fiilis siitä on aivan kreisiä ja mahtavaa. Kiitos ja näkemiin!

xoxo